Gianni Vattimo
| Gianni Vattimo | |
|---|---|
.jpg) |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 4. tammikuuta 1936 Torino, Italia |
| Kuollut | 19. syyskuuta 2023 (87 vuotta) Torino, Italia |
| Kansalaisuus | italialainen |
| Koulutus ja ura | |
| Oppilaat | Dario Buzzolan, Edoardo Camurri ja Franca D'Agostini |
| Tutkimusalue | Filosofia ja politiikka |
Gianni Vattimo (4. tammikuuta 1936 Torino, Italia – 19. syyskuuta 2023 Torino, Italia[1]) oli italialainen filosofi ja poliitikko. Tuotannossaan Vattimo on käsitellyt tulkintaa, olemista, taidetta, massakulttuuria ja politiikkaa.
Nuoruus ja opiskelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vattimo syntyi Torinossa, ja hänet lähetettiin oratoriaanien pitämään katoliseen kouluun. Hän osallistui kouluaikana myös monien katolisten nuorisojärjestöjen, kuten Azione Cattolican, toimintaan.[2]
Vattimo opiskeli filosofiaa Torinon yliopistossa Luigi Pareysonin johdolla ja valmistui 1959. Hänen opinnäytteensä käsitteli Aristotelesta. Vattimo rahoitti opiskelunsa työskentelemällä televisiojuontajana sekä paikallisessa lukiossa.[2]
Ura filosofina
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pareyson pyysi Vattimoa avustajakseen ja lähetti tämän myös Heidelbergin yliopistoon opiskelemaan Karl Löwithin ja Hans-Georg Gadamerin alaisuudessa.[3] Hänestä tuli 1964 Torinon yliopiston apulaisprofessori, ja hän opetti estetiikkaa. Estetiikan professoriksi hänet valittiin 1969.[2]
Vattimosta tuli maolainen luettuaan 1968 sairaalassa ollessaan Mao Zedongin tekstejä. Vattimo nousi 1974 Pareysonin seuraajaksi estetiikan johtavana professorina, ja vuonna 1978 hänestä tuli laitoksen dekaani. Anarkistinen Punaiset prikaatit uhkasi 1978 Vattimoa ja muun muassa Norberto Bobbiota. Järjestön mukaan professorit eivät olleet tarpeeksi radikaaleja eivätkä vallankumouksellisia. Järjestö uhkasi vuotaa medialle Vattimon homoseksuaalisuuden, vaikka asia olikin tuolloin jo ”julkinen salaisuus”.[2][3]
Vattimo julkaisi 1974 teoksen Il soggetto e la maschera, jonka oli tarkoitus olla uuden demokraattisen vasemmiston filosofis-poliittinen manifesti.[3] Vattimo alkoi pohtia 1970-luvun lopulla uudestaan teorioitansa, kun hän alkoi saada entisistä oppilailtaan kirjeitä vankilasta.[2] Poliittinen terrorismi oli lisääntynyt Italiassa 1970-luvulla, ja monia Vattimon oppilaita syytettiin terrorismista.[3]
Vattimon oppilaat puolustivat toimiaan metafyysisin perustein, mutta Vattimo ei näitä perusteluita pystynyt hyväksymään moraalisesti eikä filosofisesti. Vattimo näki, että nihilismin ja Martin Heideggerin ontologisen eron eettinen tulkinta johti ”heikkon ajatteluun”.[3]
Vattimo kehitti yhdessä Pier Aldo Rovattin kanssa ”heikon ajattelun” käsitettä. Vuonna 1983 toimittamassaan teoksessa Il pensiero debole ('Heikko ajattelu') he ilmoittavat pyrkimyksekseen eritellä nykyaikaa ja sen perustattomaksi käynyttä ajattelua. Heikossa ajattelussa, joka on sittemmin luonnehtinut ennen kaikkea Vattimon omaa tuotantoa, keskeistä on ajatus sen hyväksymisestä, ettei todellisen tiedon puuttuessa ole mitään muutakaan pohjaa, johon ajattelua voisi perustaa. Vastaavasti yksilöyden turvana ei enää ole vahvaa minää tai yhtenäistä kulttuuria. Perustattomuus ja turvattomuus ovat ajattelun avainsanoja.
Vattimo on käsitellyt ajatuksiaan kristinuskosta teoksessaan Uskon että uskon. Hänen näkemyksensä mukaan maallistuminen ei ole kristilliselle uskolle uhka tai tappio, vaan se on kristillisyyden ydin. Kirkko täyttää tehtäväänsä nimenomaan sekularisaation kautta.[4]
Poliittinen ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vattimo valittiin kahdesti Euroopan parlamenttiin, ensin 1999 ja toisen kerran 2009. Ensimmäisen kautensa aikana Vattimo nosti esille Silvio Berlusconin syytökset. Tämä oli aloittamassa heinäkuussa 2003 puolivuotista kauttansa EU:n puheenjohtajana, kun Vattimo lähetti parlamentaarikoille pienen esitteen, jossa kerrottiin korruptio-, rahanpesu-, veropetos- ja kirjanpitorikossyytöksistä.[3]
Vattimo oli toisella kaudella muun muassa vastustamassa lääketieteellisiä eläinkokeita ja Euroopassa esitettyä viholliskuvaa Etelä-Amerikan poliittisesti valituista johtajista, kuten Hugo Chávezista ja Evo Moralesista. Italiassa hän sai tukea erityisesti TAV-suurnopeusjunan rakentamisen vastustamisesta. Junan oli tarkoitus yhdistää Milanon Lyoniin, mutta junan ympäristövaikutukset olivat vaikeasti arvioitavissa eikä se edes olisi ollut erityisen käytettävä.[3]
Teoksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Il concetto di fare in Aristotele (1961)
- Essere, storia e linguaggio in Heidegger (1963)
- Ipotesi su Nietzsche (1967)
- Poesia e ontologia (1968)
- Schleiermacher, filosofo dell'interpretazione (1968)
- Introduzione ad Heidegger (1971)
- Il soggetto e la maschera (1974)
- Le avventure della differenza (1980)
- Al di là del soggetto (1981)
- Il pensiero debole (1983)
- La fine della modernità (1985)
- Introduzione a Nietzsche (1985)
- La società trasparente (1989, suom. Läpinäkyvä yhteiskunta)
- Etica dell'interpretazione (1989)
- Filosofia al presente (1990)
- Oltre l'interpretazione (1994)
- Credere di credere (1996, suom. Uskon että uskon)
- Vocazione e responsabilità del filosofo (2000)
- Dialogo con Nietzsche: Saggi 1961–2000 (2001)
- Dopo la cristianità: Per un cristianesimo non religioso (2002)
- Nichilismo ed emancipazione: Etica, politica e diritto (2003)
- Futuro della religione (The future of religion, yhdessä Richard Rortyn kanssa, 2006)
- Verità o fede debole: Dialogo su cristianesimo e relativismo, yhdessä René Girardin kanssa (2006)
- Non essere Dio: Un'autobiografia a quattro mani, yhdessä Piergiorgio Paterlinin kanssa (2006)
Suomennetut teokset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Läpinäkyvä yhteiskunta. ((La società trasparente, 1989.) Suomennos: Jussi Vähämäki. Eurooppalaisia ajattelijoita -sarja) Helsinki: Gaudeamus, 1991. ISBN 951-662-528-2
- Tulkinnan etiikka. (Kahdeksan esseetä vuosilta 1985–1996. Suomentaneet Jussi Vähämäki & Liisa Kunttu. Tutkijaliiton julkaisusarja 92. Paradeigma-sarja) Helsinki: Tutkijaliitto, 1999. ISBN 952-5169-09-X
- Uskon että uskon. ((Credere di credere, 1996.) Suomennos: Juhani Vähämäki. Tunteiden filosofia -sarja) Helsinki: Nemo, 1999. ISBN 952-5180-14-X
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Sarah Martinenghi: Gianni Vattimo è morto: il filosofo aveva 87 anni La Repubblica. GEDI News Networks S.p.A. Viitattu 20.9.2023. (italiaksi)
- ↑ a b c d e Matthew Edward Harris: Gianni Vattimo (1936− ) Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 20.9.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g Santiago Zabala: Gianni Vattimo’s Life, Philosophy, and Archives The Los Angeles Review of Books. Viitattu 20.9.2023. (englanniksi)
- ↑ Jaakko Heinimäki, Mestari opetti palvelemaan ihmistä. Hs.fi, viitattu 31.3.2013
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Gianni Vattimon kotisivu (Arkistoitu – Internet Archive) (italiaksi)
- Gianni Vattimo Euroopan parlamentin jäsenet. Euroopan parlamentti.
- Nihilism and the postmodern in Vattimo's Nietzsche (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
- Vattimo, Gianni: Kommunikaatioetiikka vai tulkinnan etiikka (Etica della communicazione o etica dell'interpretazione, 1988). Suom. Jussi Vähämäki. niin & näin 3/1995, 38–41.
- Vähämäki, Jussi: Nihilismi kutsumuksena – Gianni Vattimo ja hermeneutiikka yhteisenä kielenä. niin & näin 3/1995, 32–37.
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Tieteilijät | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
